Fiktion voima

Minun nuoruudessani romaanien lukeminen, kuten elokuvatkin, olivat syntiä, mutta minun nuoruudestani on jo ihmisikä. Romaanien kirjoittaminen lienee ollut vielä suurempi synti. Siihen aikaan tällainen hurskas nonseleerasi silloin vielä varsin vähäisen tuotantoni huomauttamalla: ”Kyllähän minäkin romaaneja olisin voinut kirjoittaa…” Painava vähättely kuului selvästi sanassa romaaneja.

     Mutta yhä vielä törmään tällaisiin hurskaisiin ihmisiin, joiden mielestä kaunokirjallisuuden lukeminen on vähintäänkin turhaa, ellei ehkä ihan synti. He osaavat neuvoa ja opastaa oikean ja suositeltavan kirjallisuuden pariin, näin aivan erityisesti, kun kirkossa eletään eri paastojen aikaa.

     Kuten nyt elämme joulupaastoa.

     * * *

Kun vastikään lopetin Sofi Oksasen teoksen Kun kyyhkyset katosivat lukemisen, oivalsin taas seikan, jonka monien rankkojen ja hienojen lukukokemusten jälkeen olen useasti ymmärtänyt – erityisesti juuri tällaisten teosten kohdalla, jotka leväyttävät lukijansa eteen kappaleen oikeasti elettyä elämää.

     Olen aika varma, että jo tähän mennessä ainakin enemmistö suomalaisistakin on saanut riittävästi tietoa Viron miehitysajoista, siitäkin ajasta, kun se oli Viron sosialistinen neuvostotasavalta, ja olen aika varma, että vain harvat enää elättelevät ajatusta siitä, miten Viro vapaaehtoisesti liittyi osaksi Neuvostoliittoa.

     Mutta se on tietoa, jota ei varsinaisesti enää ajattele – sekin on hautautunut kaiken sen tiedon alle, jota päivittäin tulvii median koko laajuudelta. Vanha hautautuu uuden alle.

     Viro – no niin, siitähän on puhuttu. Olankohautus. Kannattaako nyt taas jankuttaa samoja asioita...

     Fakta kertoo meille mitä tapahtui todella – tai ainakin sen pitäisi.

     Fiktio tekee toisin. Fiktio ottaa meidät elämään sen, mitä tapahtui todella, tuntemaan, miten ihmiset tunsivat kulloisessakin tilanteessa, kärsimään, vihaamaan, inhoamaan, rakastamaan.

     Ja tunne jättää ihmiseen aina jälkensä.

     Siinä on kaunokirjallisuuden voima.

     * * *

Niinpä mieleeni juolahti ajatus, että hurskaat ihmiset, joiden mielestä fiktiolle on turha uhrata kallisarvoista ja lyhyttä elämäänsä, eivät ehkä koskaan ole lukeneet hyvää kaunokirjallista teosta.

     Pahempi vaihtoehto tietysti on empatian puute – mahdottomuus samastua toisen ihmisen tunteisiin, hänen tuskaansa ja kärsimykseensä.

     Silloin ihmisestä tulee enemmän tai vähemmän kylmä – ja silloin hänen on hyvin helppo myös omaksua ajatus, että hän tietää, mikä on oikein. Ei vain lukemisen suhteen vaan myös sen suhteen, mitä on oikea usko ja oikean uskon mukaan eläminen.

     * * *

Otaksun, että tällainen hurskas ihminen näkee minut, ellei nyt hereetikkona, niin ainakin pahasti harhapoluille hairaantuneena.

     Jotkut hurskaat ihmiset ovat toki nähneet minussa monia muitakin sangen syntisiä puolia, joista ovat kovastikin huolestuneet jopa eräänlaisiin kanteluihin saakka, tosin uskoen, että minut on johdatettu harhaan.

     * * *

En kerro tätä ainakaan pelkästä ylpeydestä.

     Mutta vähäisessä määrin ortodoksisuuteen perehtyneenä olen käsittänyt, että synneistäni kerron rippi-isälleni.

     Ja ortodoksisuus – sanoi erään keskustelumme aikana edesmennyt, suuresti kunnioittamani metropoliitta Johannes – on niin syvä ja laaja asia, ettei siihen perehtymiseen kokonainen ihmiselämä riitä.

     Johannes, joka hänkin luki jopa romaaneja.