Äitini mielestä siivoamisessa tärkeintä oli lattianpesu, ja
nyttemmin olen oppinut, että se on varsin mukavaa puuhaa helposti kipeytyvälle
selälle. Mutta ainoa apuväline on silloin lattialuuttu. Pois kaikki varrelliset
pesimet – ne vain kipeyttävät selkää entistä enemmän!
Eikä siivoaminen ole minulle muutenkaan vastenmielistä,
joskin olosuhteista johtuen se on nykyään hyvin hidasta, ja nimitänkin sitä
siivoskeluksi.
Sen sijaan ärsyynnyn tavattomasti, kun ennen varsinaisen
siivoskelun aloittamista on järjesteltävä.
On aivan ensiksi järjesteltävä turhat paperit pois
työpöydältä, minkä jälkeen pitäisi lajitella tärkeät paperit omiin mappeihinsa
ja kansioihinsa, ja tämän toimenpiteen kohdalla on ehdottomasti käytettävä
konditionaalia.
Erinomainen saavutus on, kun pääsee eroon niistä turhista.
Useimmiten tärkeät jäävät kahdeksi kasaksi tai työntyvät lähes itsestään
tiettyyn laatikkoon – lajiteltavaksi sitten joskus, kun…
Ja tässä vaiheessa saan aina mieleen ihannekuvan, jonka piti
toteutuman, kun tietokoneet yleistyivät. Sitä sanottiin paperittomaksi
toimistoksi.
En ole käynyt yhdessäkään sellaisessa.
Ei minulla liioin ole eikä ole ollut paperitonta
työhuonetta.
Ihmettelen suuresti, mistä paperien paljous elämääni
syöksyy.
* * *
Paperittomaksi mikään ei ole muuttunut – ja kenties hyvä
niin. Kaksi kertaa olen kadottanut, ainakin jälkeenpäin korvaamattomia
tekstejä, kun tietokoneeni on sanonut yhteistyösopimuksen ilman varoitusta
irti. Sittemmin olen oppinut silloin tällöin ottamaan varmuuskopioita – mutta
olen huomannut myös sen, että tallennettu varmuuskopio, olkoon sitten
ulkoisella kovalevyllä tai ceedeellä, ei välttämättä aukea, kun sitä haluaa.
Kyllä, paperiversio on näin vanhalle ihmiselle ehdottomasti
turvallisempi.
Ei paperittomaksi – mutta johdolliseksi.
Sellaiseksi työhuoneeni on muuttunut.
Lattialla luikertelee mieletön määrä johtoja, pistorasioista
on vedetty jatkojohdoilla mahdollisuudet lisäjohdoille. Joskus muistelen kauhuani
niihin aikoihin, kun pieni koirani oli vähän vauvaikää vanhempi, hyvin leikkisä
ja erinomaisen kiinnostunut kaikista lattialla luikertelevista johdoista.
Se on onneksi hyvin imperfektiä aikaa.
* * *
Yksi siivoskelua enimmin häiritsevä tekijä on pölyn
pyyhkiminen kirjahyllyistä.
Pois se minusta, että edes kerran vuodessa kunnolla
pölyttäisin nuo pölynkerääjät – kunhan yritän saada huiskuun tarttumaan enimmät
pölyt. Silti on olemassa se vaara, että silmä osuu johonkin tiettyyn kirjaan.
Ja niinpä sitä yhtäkkiä huomaa istuvansa ja pohtivansa, mitä
Martin Buber oikein tarkoittaa kirjoittaessaan:
"Ihminen, jpka rukoilee, vuodattaa itsensä varauksettomassa riippuvuudessa, ja tietää, että hän – käsittämättömällä tavalla – vaikuttaa
Jumalaan, vaikkakaan ei vaadi mitään tältä, sillä sitten kun hän ei enää halua
mitään itselleen, hän näkee vaikutuksensa palavan korkeimmissa liekeissä.”
Buberiin silmä osui siksi, että se oli väärässä paikassa, ja
taannoin, kirjaa etsiessäni, en löytänyt sitä.
Enkä enää muista, miksi sitä silloin etsin; luultavasti en
nyt eteeni avautuneen kohdan takia.
Mutta kirjasta ajatukseni harhautuvat Kaijaan, ystävääni,
jolta kirjan sain heinäkuussa melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Se on
käsittämättömän pitkä aika – koska se tuntuu kumminkin aivan eiliseltä.
* * *
Ja kaiken aikaa:
Pöly laskeutuu jo pyyhityille pinnoille, koira ravistaa
uusia karvoja itsestään imuroidulle matolle, ja äkkiä ilta on pimentynyt
ikkunan takana. Ne kirjat, joiden lukeminen on kesken, voikin uudestaan
levittää lattialle sängyn viereen, ajankohtaisten tärkeiden paperien pinon voi
nostaa takaisin työpöydälle – ja iltateekuppi jättää uuden jäljen näppärin
viereen huolellisesti pyyhitylle alustalle…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti