Siivoskelua

Äitini mielestä siivoamisessa tärkeintä oli lattianpesu, ja nyttemmin olen oppinut, että se on varsin mukavaa puuhaa helposti kipeytyvälle selälle. Mutta ainoa apuväline on silloin lattialuuttu. Pois kaikki varrelliset pesimet – ne vain kipeyttävät selkää entistä enemmän!

     Eikä siivoaminen ole minulle muutenkaan vastenmielistä, joskin olosuhteista johtuen se on nykyään hyvin hidasta, ja nimitänkin sitä siivoskeluksi.

     Sen sijaan ärsyynnyn tavattomasti, kun ennen varsinaisen siivoskelun aloittamista on järjesteltävä.

     On aivan ensiksi järjesteltävä turhat paperit pois työpöydältä, minkä jälkeen pitäisi lajitella tärkeät paperit omiin mappeihinsa ja kansioihinsa, ja tämän toimenpiteen kohdalla on ehdottomasti käytettävä konditionaalia.

Erinomainen saavutus on, kun pääsee eroon niistä turhista. Useimmiten tärkeät jäävät kahdeksi kasaksi tai työntyvät lähes itsestään tiettyyn laatikkoon – lajiteltavaksi sitten joskus, kun…

     Ja tässä vaiheessa saan aina mieleen ihannekuvan, jonka piti toteutuman, kun tietokoneet yleistyivät. Sitä sanottiin paperittomaksi toimistoksi.

     En ole käynyt yhdessäkään sellaisessa.

     Ei minulla liioin ole eikä ole ollut paperitonta työhuonetta.

     Ihmettelen suuresti, mistä paperien paljous elämääni syöksyy.

* * *

Paperittomaksi mikään ei ole muuttunut – ja kenties hyvä niin. Kaksi kertaa olen kadottanut, ainakin jälkeenpäin korvaamattomia tekstejä, kun tietokoneeni on sanonut yhteistyösopimuksen ilman varoitusta irti. Sittemmin olen oppinut silloin tällöin ottamaan varmuuskopioita – mutta olen huomannut myös sen, että tallennettu varmuuskopio, olkoon sitten ulkoisella kovalevyllä tai ceedeellä, ei välttämättä aukea, kun sitä haluaa.

     Kyllä, paperiversio on näin vanhalle ihmiselle ehdottomasti turvallisempi.

     Ei paperittomaksi – mutta johdolliseksi.

     Sellaiseksi työhuoneeni on muuttunut.

     Lattialla luikertelee mieletön määrä johtoja, pistorasioista on vedetty jatkojohdoilla mahdollisuudet lisäjohdoille. Joskus muistelen kauhuani niihin aikoihin, kun pieni koirani oli vähän vauvaikää vanhempi, hyvin leikkisä ja erinomaisen kiinnostunut kaikista lattialla luikertelevista johdoista.

Se on onneksi hyvin imperfektiä aikaa.

* * *  

Yksi siivoskelua enimmin häiritsevä tekijä on pölyn pyyhkiminen kirjahyllyistä.

Pois se minusta, että edes kerran vuodessa kunnolla pölyttäisin nuo pölynkerääjät – kunhan yritän saada huiskuun tarttumaan enimmät pölyt. Silti on olemassa se vaara, että silmä osuu johonkin tiettyyn kirjaan.

     Ja niinpä sitä yhtäkkiä huomaa istuvansa ja pohtivansa, mitä Martin Buber oikein tarkoittaa kirjoittaessaan:

     "Ihminen, jpka rukoilee, vuodattaa itsensä varauksettomassa              riippuvuudessa, ja tietää, että hän – käsittämättömällä tavalla – vaikuttaa Jumalaan, vaikkakaan ei vaadi mitään tältä, sillä sitten kun hän ei enää halua mitään itselleen, hän näkee vaikutuksensa palavan korkeimmissa liekeissä.”

     Buberiin silmä osui siksi, että se oli väärässä paikassa, ja taannoin, kirjaa etsiessäni, en löytänyt sitä.

     Enkä enää muista, miksi sitä silloin etsin; luultavasti en nyt eteeni avautuneen kohdan takia.

     Mutta kirjasta ajatukseni harhautuvat Kaijaan, ystävääni, jolta kirjan sain heinäkuussa melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Se on käsittämättömän pitkä aika – koska se tuntuu kumminkin aivan eiliseltä.

* * *

Ja kaiken aikaa:

     Pöly laskeutuu jo pyyhityille pinnoille, koira ravistaa uusia karvoja itsestään imuroidulle matolle, ja äkkiä ilta on pimentynyt ikkunan takana. Ne kirjat, joiden lukeminen on kesken, voikin uudestaan levittää lattialle sängyn viereen, ajankohtaisten tärkeiden paperien pinon voi nostaa takaisin työpöydälle – ja iltateekuppi jättää uuden jäljen näppärin viereen huolellisesti pyyhitylle alustalle…