Monista eri syistä tuli mieleeni kirjoittaa tämä pieni kertomus niiltä syyskuun päiviltä, jotka sain viettää Suomen Kirjailijaliiton residenssissä Suomi –talossa Pietarissa…

* * *

Oikeauskoisten krääsäkaupasta olin ostanut viehkeän mustapitsisen kirkkohuivin, koska tiesin, että Venäjällä kirkkoon mennään huivi päässä.

Niin kävelin Aleksanteri Nevskin lavraa kohden syyskuun auringon kirkkaassa valossa. Ehtoopalveluksen alkamiseen oli vielä aikaa – sen hetken halusin viettää rauhassa ja hiljaisuudessa lavran viereisellä hautausmaalla. Muuan matkaopas antaa sille nimeksi Tihvinän Jumalanäidin hautausmaa, ja ehkä se on hautausmaan nimi. Ainakin se on kaunis nimi paikalle, missä on Dostojevskin hautamuistomerkki.

Pääsylippu hautausmaalle maksoi kaksisataa ruplaa.

Se on kaunis puisto kaikkina vuodenaikoina.

Syyskuu ei vielä ollut värjännyt lehtipuita keltaisiksi, vaan niissä oli alkusyksyn syvä vihreä. Aurinko paistoi huikaisevasti vihreän lehvistön läpi, mutta Dostojevskin hautamuistomerkkiin sen säteet osuivat vain viistosti, sivulta.

Oli myöhäinen iltapäivä.

Hiljaisuus kuului, vaikka Aleksanteri Nevskin aukio on aivan muurin takana, sen toisella puolella Moskva –hotellin uudistunut lasiseinäinen julkisivu.

Kävelin kivettyä käytävää Tihvinän Jumalan äidin hautausmaalla, ohi monien hautamuistomerkkien, ohi lehtevien kaareutuvien puiden, ja muistin ruhtinas Myshkiniä, muistin Pähkinänsärkijää ja muistin sykähdyttävää kuorolaulua oikeauskoisissa kirkoissa – pysähdyin toviksi Archangelskin hautamuistomerkin eteen.

Kunnes oli lähdettävä ehtoopalvelukseen.

* * *

Aleksanteri Nevskin lavra, sen kirkko, on minulle tärkeä – siellä olen ensimmäisen kerran elämässäni ollut ortodoksisessa palveluksessa.

Silloin oli ollut uudenvuoden aatto. Silloin oli eletty Brezhnevin hidasta, melkein pysähtynyttä aikaa. Silloin kirkkoon oli tullut enimmäkseen mummosia, joillakuilla lapsenlapsi käsipuolessaan. Sisätilat eivät olleet silloin olleet loisteliaat, kaikki vähän kauhtunutta, riistettyä kuten papiston puvutkin. Kallisarvoiset ikonit oli viety pois, ja olin miettinyt, kuka ne oli vienyt, mihin – olivatko turvassa, olivatko tuhottuja.

Olivat katsoneet meitä, ne mummoset, mutta eivät paheksuvasti.

Ei ollut mummosia tänä syyskuisena pyhäpäivänä. Oli myyntikojussa nuori kopea munkki, möi lippuja, jumalanpalvelukseen.

Muistin hetken Dostojevskia, ajattelin Archangelskin sävellyksiä, miten kauniina ne soivat kirkkosaleissa. Ajattelin Pussy Riotin mielenosoitusta, ajattelin sitä oikeauskoista munkkia, joka suuteli presidentti Putinin kättä.

En ostanut lippua Aleksanteri Nevskin lavran kirkon turistipalvelukseen.

Ajattelin, että Pietarissa, suuressa, kauniissa kaupungissa, lienee myös sellaisia kirkkoja, joissa palvellaan Jumalaa.