Kohtasin Milkakuun ensimmäisen kerran Kastrupissa matkalla
Singaporeen, joten vuosi oli 1988. Sittemmin Milkakuusta tuli Pikku
sammakkoprinssin toinen päähenkilö, nimihenkilön paras ystävä. Olin tavannut
välivuosina hänet useita kertoja Sveitsissä ja minulle oli tullut sellainen
mielikuva, että hän oli sveitsiläinen.
Syksyllä
1996, kun Pikku sammakkoprinssi ilmestyi, Milkakuh marssi valloitusretkelle
myös Suomeen, ja violettisia suklaalevyjä ja –patukoita oli kaupan jopa
jokikisellä Ärrällä. Vähän se minua harmitti – varsinkin, kun yksi kriitikko,
joka muuten kirjoitti hellyttävän arvostelun kirjastani, viittasi tähän
kaupalliseen kytkökseen, jonka toki ymmärsi tahattomaksi. Eniten minua
harmitti, että Milkakuh´n kotimaaksi paljastui yllättäen Itävalta. Mutta
siunattu olkoon tuo yhden kirjaimen ero ja ääntämystä vastaava kirjoitustapa:
Milkakuu oli ja on sveitsiläinen.
* * *
Milkakuu oli ja on edelleen minulle hyvin rakas aivan niin
kuin sammakkoprinssikin.
Kirjan
ilmestymisen jälkeen sain monia Milkakuh –pakkauksia, pehmolehmiä, joita
sisällön nautittuaan on voinut käyttää hyödyllisiin tarkoituksiin työmatkoilla:
diginauhurin ja minidiscien kuljettamisessa, kameran pehmolaukkuna ja
kynäkotelona – huolettomasti ne voinut sulloa isompaan laukkuun ilman pelkoa, että
sisällöt loukkaantuisivat tai kolhisivat toisiaan.
Myös
Milkakuh –käsilaukku minulla on.
Vähin
erin aloin saada ystäviltä tuliaisina erilaisia lehmiä: nyökyttelevän
sormisuola-astian Lontoosta, punaisen säästöpossulehmän Sveitsistä – ja muunnellen
Helvi Juvosta siteeraan: siinä valkeita ristejä on - ihan niin kuin Sveitsin
lipussa. Sain lehmän, joka nojaa kukkaruukkuun, ja kukkaruukussa oli pikkuinen
kaktuslapsi. Se ei sittemmin sopeutunut elämään navetassa vaan nuukahti pois,
joten lehmällä on nyt tyhjä ruukku.
Sain
mukeja: kaiken värisiä ja kaikin tavoin lehmiä – yhden mukin pohjalla
kurkistelee pikkuinen lehmä ja toisen mukin kahva on lehmänpää. Yksi rakkaimpia
lehmiäni on enkelilehmä, jonka sain Hämeentien kotiin kodinpyhitys –juhlaa vietettäessä
Arilta.
* * *
Lehmät valtasivat vitriinikaapit, joissa aikaisemmin oli
säilytetty juhlaserviisiä. Mutta lehmiä kertyi myös käyttötarkoituksiin:
pyyhkeitä, jotka on koristeltu lehmin, aamiaisastiasto Miina Äkkijyrkän
hontelojalkaisin vasikoin, ja Miinan verhotkin tulivat keittiöön. Sain
lehmälakanat – ja erilaisia pannunlappuja: niitä myydään varmaan satoina
erilaisina versioina Tallinnassa.
Keittiössä
on tietysti munakello, jossa lehmä istuu ylinnä hyvin ylevänä, ja
kirjahyllyissä on kookkaita modernisti muotoiltuja lehmiä kirjatukina. Lehmästä
kun nyt on niin moneksi…
Viimeksi
sain kirkkaanpunaisen lehmäkameran: sen toi tullessaan israelilainen ystäväni
Edna, joka kuvistani oli huomannut minun keräävän lehmiä. Sijoitin sen vanhan
lehmä –puhelimeni viereen: toimittajan työkalut, ajattelin. On siinä myös
lehmänpäälyijykynä ja lehmäkuulakärkikynä…
* * *
Loppujen lopuksi kävi vielä niin, että lehmät saivat aidon
ortodoksisen kytköksen, kun sain arkkimandriitta Sergeiltä kuulla, että Pyhittäjä Antoni Dimskin luostarin johtaja, igumeni
Ignatij myös kerää erilaisia lehmiä!
Tosin hänen kokoelmansa on huikea minun vaatimattomaan
kokoelmaani verrattuna: hänellä lehmiä alkaa isä Sergein kertoman mukaan olla
jo tuhatkunta – minä en ole päässyt vielä kahteensataan…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti