Elämää kirjoissa

Olen kirjojen sekakäyttäjä silläkin tavoin, että lattialla vuoteen vieressä on jatkuvasti kasa keskeneräisiä luettavia kirjoja; olen myös mielialalukija.

Vuoteen vieressä kirjat lojuvat, koska yöpöytäni on pieni ja siihen täytyy ensisijaisesti mahduttaa aamun ensimmäiset lääkkeet ja se vesilasi, jossa on pyhitettyä vettä. Koirani Koriste, uusi pieni valkea koirani, ymmärtää, että kirjat ovat tassuttelematonta aluetta ja kunnioittavasti kiertää ne hypähtäessään vuoteeseen, joka oikeastaan on sen, mutta tavattoman ystävällisenä olentona se sallii minun jakaa vuoteen kanssaan.

* * *

Lattialla on tällä hetkellä kuutisen kirjaa, joista yksi on Amos Ozin A Tale of Love and Darkness; tiedän, että kirja on käännetty jo vuosia sitten suomeksi, mutta en ole tullut sitä lukeneeksi enkä edes ymmärrä miksi, kun olen kuitenkin Ozia lukenut jo ennen Ehkä jossakin muualla –teoksen suomenkielistä versiota siitä yksinkertaisesta syystä, että israelilainen ystäväni Edna on minua hänen englanninkielisillä kirjoillaan vuosikymmenten mittaan muistanut, ja sitäkin kiinnostuneempana, kun tapasin hänet vuosikymmeniä sitten. Tuolloin hän asui vielä Huldan kibbutsissa. Vuosi oli 1977.

Sain haastattelunkin häneltä. Se haastattelu kävi monissa lehdissä – jopa Suomen Kuvalehdessä. Aina palautuksen yhteydessä haastattelua kehuttiin. Silti sen julkaisemista ei pidetty korrektina. Lopulta sen rohkeni julkaista sittemmin edesmennyt itsenäisenä sanomalehtenä ilmestynyt Pohjalainen, joka tuohon aikaan saattoi olla nimeltään vielä Vaasa.

Se oli 1970 –lukua, jolloin, silloinkaan, ei ollut kovin korrektia olla kovin kiinnostunut Israelista. Eikäpähän mikään sen jälkeen ole muuttunut; sentään se, että Amos Oz on nyt niin tunnettu kirjailija, että suomalaisetkin lehdet rohkenevat julkaista hänen haastatteluitaan.

* * *

Mutta A Tale of Love and Darkness. Hippusen minua houkutti lainata kirjan suomenkielinen versio kirjastosta ja selviytyä helpommalla. Mutta olenhan kynän kanssa –lukija; tärkeiden kirjojen täytyy olla omia, jotta niihin voi tehdä merkintöjä ja alleviivauksia. Tämä kirja on tärkeä, koska se on Amos Ozin sukutarina, se kertoo juutalaisista Euroopassa, se kertoo juutalaisista, jotka tulivat Palestiinaan ja se kertoo juutalaisista, jotka eivät paenneet, koska olivat ensisijaisesti sen maan kansalaisia, jossa olivat asuneet…  Se on täynnä viehättäviä anekdootteja niin Ozin isän kuin äidinkin suvusta ja se on täynnä traagisia tapahtumia.

Sekin on niitä kirjoja, jotka on luettava hitaasti. Siksikään, ajattelin, ei ole ollenkaan järkevää lukea nopeasti suomenkielistä versiota lainattuna kirjastosta. Ja niin – erityisesti sellaisina iltoina, kun ajattelen ystäviäni Israelissa, kuuntelen Ozin kertojan ääntä korvissani: niin intensiivinen hänen tapansa puhua oli jo kolmekymmentä viisi vuotta sitten, että yhä kuulen sen äänen korvissani…

* * *

Muut kirjat, Eero Huovisen Pappi?, Anthony Bloomin Tuhlaajapojan paluu, Marina Tsvetajevan Piru ja muita kertomuksia sekä Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, odottavat, antavat sijaa toisilleen, ja tänään, juuri tänään, Sofi Oksanen on kietonut minut niin tiiviisti romaaninsa tapahtumiin, etten nyt usko laskevani sitä enää lattialle odottamaan…

* * *

Se kuudes kirja, se pysyy mukana jatkuvasti, ja oikeastaan se mahtuu lääkkeiden keskelle yöpöydälle, vihreäkantinen, vähän repaleinen Rukouskirja.