Olen kirjojen sekakäyttäjä silläkin tavoin, että lattialla
vuoteen vieressä on jatkuvasti kasa keskeneräisiä luettavia kirjoja; olen myös
mielialalukija.
Vuoteen vieressä kirjat lojuvat, koska yöpöytäni on pieni ja
siihen täytyy ensisijaisesti mahduttaa aamun ensimmäiset lääkkeet ja se
vesilasi, jossa on pyhitettyä vettä. Koirani Koriste, uusi pieni valkea
koirani, ymmärtää, että kirjat ovat tassuttelematonta aluetta ja
kunnioittavasti kiertää ne hypähtäessään vuoteeseen, joka oikeastaan on sen,
mutta tavattoman ystävällisenä olentona se sallii minun jakaa vuoteen kanssaan.
* * *
Lattialla on tällä hetkellä kuutisen kirjaa, joista yksi on Amos
Ozin A Tale of Love and Darkness; tiedän, että kirja on käännetty jo vuosia
sitten suomeksi, mutta en ole tullut sitä lukeneeksi enkä edes ymmärrä miksi,
kun olen kuitenkin Ozia lukenut jo ennen Ehkä jossakin muualla –teoksen
suomenkielistä versiota siitä yksinkertaisesta syystä, että israelilainen
ystäväni Edna on minua hänen englanninkielisillä kirjoillaan vuosikymmenten
mittaan muistanut, ja sitäkin kiinnostuneempana, kun tapasin hänet
vuosikymmeniä sitten. Tuolloin hän asui vielä Huldan kibbutsissa. Vuosi oli
1977.
Sain haastattelunkin häneltä. Se haastattelu kävi monissa
lehdissä – jopa Suomen Kuvalehdessä. Aina palautuksen yhteydessä haastattelua
kehuttiin. Silti sen julkaisemista ei pidetty korrektina. Lopulta sen rohkeni julkaista
sittemmin edesmennyt itsenäisenä sanomalehtenä ilmestynyt Pohjalainen, joka
tuohon aikaan saattoi olla nimeltään vielä Vaasa.
Se oli 1970 –lukua, jolloin, silloinkaan, ei ollut kovin
korrektia olla kovin kiinnostunut Israelista. Eikäpähän mikään sen jälkeen ole
muuttunut; sentään se, että Amos Oz on nyt niin tunnettu kirjailija, että
suomalaisetkin lehdet rohkenevat julkaista hänen haastatteluitaan.
* * *
Mutta A
Tale of Love and Darkness. Hippusen minua houkutti lainata kirjan
suomenkielinen versio kirjastosta ja selviytyä helpommalla. Mutta olenhan kynän
kanssa –lukija; tärkeiden kirjojen täytyy olla omia, jotta niihin voi tehdä
merkintöjä ja alleviivauksia. Tämä kirja on tärkeä, koska se on Amos Ozin
sukutarina, se kertoo juutalaisista Euroopassa, se kertoo juutalaisista, jotka
tulivat Palestiinaan ja se kertoo juutalaisista, jotka eivät paenneet, koska
olivat ensisijaisesti sen maan kansalaisia, jossa olivat asuneet… Se on täynnä viehättäviä anekdootteja niin
Ozin isän kuin äidinkin suvusta ja se on täynnä traagisia tapahtumia.
Sekin on niitä kirjoja, jotka on luettava hitaasti.
Siksikään, ajattelin, ei ole ollenkaan järkevää lukea nopeasti suomenkielistä
versiota lainattuna kirjastosta. Ja niin – erityisesti sellaisina iltoina, kun
ajattelen ystäviäni Israelissa, kuuntelen Ozin kertojan ääntä korvissani: niin
intensiivinen hänen tapansa puhua oli jo kolmekymmentä viisi vuotta sitten, että
yhä kuulen sen äänen korvissani…
* * *
Muut kirjat, Eero Huovisen Pappi?, Anthony Bloomin Tuhlaajapojan
paluu, Marina Tsvetajevan Piru ja muita kertomuksia sekä Sofi Oksasen Kun
kyyhkyset katosivat, odottavat, antavat sijaa toisilleen, ja tänään, juuri
tänään, Sofi Oksanen on kietonut minut niin tiiviisti romaaninsa tapahtumiin,
etten nyt usko laskevani sitä enää lattialle odottamaan…
* * *
Se kuudes kirja, se pysyy mukana jatkuvasti, ja oikeastaan
se mahtuu lääkkeiden keskelle yöpöydälle, vihreäkantinen, vähän repaleinen
Rukouskirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti