- Kostjinka, moj daragoj! minä sanoin, koska osaan kolme sanaa
venäjää.
-
Njet, njet, njet – Hellevi, sinä et voi sanoa Kostjinka! Kostja on jo
diminutiv!
-
Sitten olet diminutivka! minä sanoin – ja meillä oli hauskaa.
Kun
minä kerroin jostakin kauhean kauniista, Kostja sanoi:
-
Njet, njet, njet – Hellevi, sinä et voi sanoa uzhashnoe krasivoe! Ei voi olla uzhashnoe
ja krasivoe!
- Ei,
ei, ei, Kostjinka, minä vastasin, - ei se ole kauhea ja kaunis! Se on kauhean
kaunis!
Mutta
Kostja oppi suomen kielen paljon nopeammin kuin minä venäjän. En minä koskaan
oppinut venäjää.
* * *
Ja yhtäkkiä me olemme Profeetta Elian kirkossa
ortodoksisella hautausmaalla Hietaniemessä. On marraskuu, maa musta, puut
lehdettömät, harmaat pilvet taivaan peittona. Koskaan ei Kostja laulanut
marraskuusta; ei, hän lauloi helmikuusta, jolloin valo on jo huikaisevasti
lisääntynyt, vuodenkierto kääntynyt kesää kohti. Vaikka Pasternakin teksti on
täynnä synkkää symboliikkaa, vaikka ”puita ja lätäköitä koputtaa kuiva suru”,
vaikka ”raaka tuuli huutaa” – vaikkei Pasternak sitä vielä tiennyt, kevät oli jo
siinä helmikuussa.
Kostjan
valkoinen uurna on vainajien muistelupöydällä. Isä Heikillä on valkoinen
feloni. Kuoro ei ole suuri, mutta Leena laulaa kauniisti. Eikä pienessä kirkkosalissa
ole ystäviä tungokseen asti. Maria on tullut, Maria muistaa kaiken sen, mitä
Kostja on tehnyt muiden maahanmuuttajien hyväksi.
Kanerva
on tullut, tietenkin – Kanerva, joka näki Kostjan niin kauniisti Lost And Found.
Muistan
Kostjan esiintymistä monia, monia vuosia sitten Trapesassa…
Muistan…
* * *
”Sinä itse, Herra,
anna palvelijasi Konstantinin sielulle lepo siinä valoisassa, viheriöivässä,
rauhallisessa paikassa, josta ovat paenneet kipu, suru ja huokaukset…”
Muistan
haastattelun, yhden monien joukosta, jonka kerran tein Kostjasta. Me puhuimme
hänen tulostaan Suomeen, puhuimme siitä, miten isä Heikki kastoi hänet ortodoksisen
kirkon jäseneksi – hän kertoi silloin saaneensa luettavakseen myös arkkipiispa
Paavalin kirjoja.
”Ja
katso vain, niistä minä opin, minkälainen ortodoksinen kirkko on! Venäjän
ortodoksinen kirkko on toisenlainen. Ei ole rakkautta, ei ole
anteeksiantamusta.”
”Ja
minä opin Suomessa vasta, mitä varten kirkko on. Se on meidän yhteys Jumalaan
ja se on yhteys ihmisten välillä.”
Ja
ajattelen, joko minä olen oppinut, mitä varten kirkko on.
* * *
Antero kantaa uurnaa kirkosta, me kuljemme ristisaatossa
kirkosta hautausmaan reunaa kohti sitä osaa hautausmaasta, johon uurnat
lasketaan. Me laulamme Pyhä Jumala, Pyhä
Väkevä, Pyhä Kuolematon armahda meitä…
Hautausmaan pienemmän kirkon kohdalla Antero luovuttaa uurnan Dimalle, joka ei
ole ollut hautauspalveluksessa – Dima kantaa uurnaa loppumatkan, laskee sen
hellin käsin pieneen hautaan.
Kunpa
Dima olisi ollut palveluksessa myös.
Kunpa
kaikki muut hautausmaan pienemmän kirkon portilla odottavat ystävät olisivat
olleet palveluksessa myös.
* * *
Isä Heikki toimittaa litanian haudalla.
Taivas
on kovin harmaa, kovin paksujen pilvien peitossa.
Tiedän,
Kostjinka, tiedän – kohta taivaskin itkee, tämä taivas, jonka me näemme.
”Totisesti on kaikki turhuutta,
ja elämä on vain varjo ja
unennäkö,
ja turhaan hyörii jokainen maan
lapsi…
Oi Kristus Jumala, sinä ihmisiä
rakastava,
saata edesmennyt palvelijasi
lepoon.”
Ei
siellä toisella puolella.
Tässä
ajassa muistamme sinua jatkuvasti rukouksissa – mutta tänään, juuri tänään muistelemme
sinua, kohotamme lasilliset vaaleanpunaista kuohuviiniä, ja kerromme
toisillemme muistojamme sinusta; isä Heikki, Leena, isä Timo, Tarja, Nanna –
jota sinäkin joskus kiusoitellen sanoit Nunnaksi – ja minä.
*
* *
Tiedän, Kostjinka, tiedän, että sinä et koskaan ollut
diminutivka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti