Kostjinka

- Kostjinka, moj daragoj! minä sanoin, koska osaan kolme sanaa venäjää.

                 - Njet, njet, njet – Hellevi, sinä et voi sanoa Kostjinka! Kostja on jo diminutiv!

                 - Sitten olet diminutivka! minä sanoin – ja meillä oli hauskaa.

                 Kun minä kerroin jostakin kauhean kauniista, Kostja sanoi:

                 - Njet, njet, njet – Hellevi, sinä et voi sanoa uzhashnoe krasivoe! Ei voi olla uzhashnoe ja krasivoe!

                 - Ei, ei, ei, Kostjinka, minä vastasin, - ei se ole kauhea ja kaunis! Se on kauhean kaunis!

                 Mutta Kostja oppi suomen kielen paljon nopeammin kuin minä venäjän. En minä koskaan oppinut venäjää.

                

  * * *

Ja yhtäkkiä me olemme Profeetta Elian kirkossa ortodoksisella hautausmaalla Hietaniemessä. On marraskuu, maa musta, puut lehdettömät, harmaat pilvet taivaan peittona. Koskaan ei Kostja laulanut marraskuusta; ei, hän lauloi helmikuusta, jolloin valo on jo huikaisevasti lisääntynyt, vuodenkierto kääntynyt kesää kohti. Vaikka Pasternakin teksti on täynnä synkkää symboliikkaa, vaikka ”puita ja lätäköitä koputtaa kuiva suru”, vaikka ”raaka tuuli huutaa” – vaikkei Pasternak sitä vielä tiennyt, kevät oli jo siinä helmikuussa.

                 Kostjan valkoinen uurna on vainajien muistelupöydällä. Isä Heikillä on valkoinen feloni. Kuoro ei ole suuri, mutta Leena laulaa kauniisti. Eikä pienessä kirkkosalissa ole ystäviä tungokseen asti. Maria on tullut, Maria muistaa kaiken sen, mitä Kostja on tehnyt muiden maahanmuuttajien hyväksi.

                 Kanerva on tullut, tietenkin – Kanerva, joka näki Kostjan niin kauniisti Lost And Found.

                 Muistan Kostjan esiintymistä monia, monia vuosia sitten Trapesassa…

                 Muistan…

               

  * * *

”Sinä itse, Herra, anna palvelijasi Konstantinin sielulle lepo siinä valoisassa, viheriöivässä, rauhallisessa paikassa, josta ovat paenneet kipu, suru ja huokaukset…”

                 Muistan haastattelun, yhden monien joukosta, jonka kerran tein Kostjasta. Me puhuimme hänen tulostaan Suomeen, puhuimme siitä, miten isä Heikki kastoi hänet ortodoksisen kirkon jäseneksi – hän kertoi silloin saaneensa luettavakseen myös arkkipiispa Paavalin kirjoja.

                 ”Ja katso vain, niistä minä opin, minkälainen ortodoksinen kirkko on! Venäjän ortodoksinen kirkko on toisenlainen. Ei ole rakkautta, ei ole anteeksiantamusta.”

                 ”Ja minä opin Suomessa vasta, mitä varten kirkko on. Se on meidän yhteys Jumalaan ja se on yhteys ihmisten välillä.”

                 Ja ajattelen, joko minä olen oppinut, mitä varten kirkko on.

                

  * * *

Antero kantaa uurnaa kirkosta, me kuljemme ristisaatossa kirkosta hautausmaan reunaa kohti sitä osaa hautausmaasta, johon uurnat lasketaan. Me laulamme Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon armahda meitä… Hautausmaan pienemmän kirkon kohdalla Antero luovuttaa uurnan Dimalle, joka ei ole ollut hautauspalveluksessa – Dima kantaa uurnaa loppumatkan, laskee sen hellin käsin pieneen hautaan.

                 Kunpa Dima olisi ollut palveluksessa myös.

                 Kunpa kaikki muut hautausmaan pienemmän kirkon portilla odottavat ystävät olisivat olleet palveluksessa myös.

                 

* * *

Isä Heikki toimittaa litanian haudalla.

                 Taivas on kovin harmaa, kovin paksujen pilvien peitossa.

                 Tiedän, Kostjinka, tiedän – kohta taivaskin itkee, tämä taivas, jonka me näemme.

                 ”Totisesti on kaikki turhuutta,

                 ja elämä on vain varjo ja unennäkö,

                 ja turhaan hyörii jokainen maan lapsi…

                 Oi Kristus Jumala, sinä ihmisiä rakastava,

                 saata edesmennyt palvelijasi lepoon.”

                 Kohta kastelee marraskuun sade kaikki kauniit kukkaset, jotka peittävät hautakumpuasi – myös sateenkaarisydämen. Pimeys kasvaa joka päivä, kohta päivä on vain kapea kaistale vähäistä valoa kahden pimeän välillä.

                 Ei siellä toisella puolella.

                 Mutta tässä ajassa.

                 Tässä ajassa muistamme sinua jatkuvasti rukouksissa – mutta tänään, juuri tänään muistelemme sinua, kohotamme lasilliset vaaleanpunaista kuohuviiniä, ja kerromme toisillemme muistojamme sinusta; isä Heikki, Leena, isä Timo, Tarja, Nanna – jota sinäkin joskus kiusoitellen sanoit Nunnaksi – ja minä.

                 Hiukan haikeaa minusta on, että kun Hello I Love You  ilmestyy tammikuussa, sinä et näe, että se on omistettu Kostja Divalle.

                 Hiukan lohdutun siitä, että ennätit kuulla sen…

                 * * *

Tiedän, Kostjinka, tiedän, että sinä et koskaan ollut diminutivka.